Asia on lopulta pelottavan yksinkertainen.
Olen sivustakatsojana useammassa kiinteistöalan projektissa, ja kaikki menevät näin: epälukuinen joukko ihmisiä kokoontuu kuukauden välein samaan tilaan valmistautumattomina toteamaan, ettei edelliseen pöytäkirjaan merkattuja tehtäviä ole tehty. Seuraavat neljä viikkoa penätään muistiota eikä tehdä mitään asiaan liittyvää. Välillä keskustellaan siitä, kenen pitäisi tehdä mitäkin, ja kuka lopulta on projektipäällikkö.
Projektista ei ole olemassa yhtäkään keskitettyä päädokumenttia, joka päivittyisi projektin edetessä. Ryhmän jäsenet lähettelevät liitetiedostojen eri ikäisiä rinnakkaisversioita toinen toisilleen ja muuttelevat niitä toisistaan tietämättä. Kokouksiin printataan eri versioita ja ihmetellään niiden eroja, kunnes lähdetään taas jatkamaan matkaa siihen hyvään lounasravintolaan.
Projektin jälkeen joku kirjoittaa käskystä ja hädissään sivun tai kahden mittaisen lopputuleman, jonka eri versioita taas lähetellään postilaatikosta toiseen.
Sitten koko asia unohtuu alkaakseen joskus uudelleen.
Yhtiöllä ei ole minkäänlaista tiedostovarastoa, datarepositoryä, DMS:ää, josta tuokaan dokumentti löytyisi, puhumattakaan sellaisesta, josta kaikki työhön tai sen tuloksiin osalliset sidosryhmät sen löytäisivät nyt tai ainakaan ensi vuonna. Jos kuitenkin on, sitä ei käytetä tai sen salasanat nollautuvat mystisesti. Jos kuitenkin käytetään, oikeusluokkahallintaa ei osata tai muuten saada aikaiseksi niin, että sidosryhmät saavuttaisivat tiedot.
Lopulta joku irtisanotaan tai lähtee ovet paukkuen ja hänen inboksinsa mukana katoaa kauhakuormallinen historiaa tai aivan kaikki lopullisen peruuttamattomasti taivaan tuuliin.
Näin se nyt vain kuulkaa on.
Olemme vajonneet projektityössä pimeimpään mahdolliseen keskiaikaan. Ihmisen ovat reagoineet työelämän muutokseen ensin pelolla ja sen johdonmukaisena ja vastaansanomattomana jatkona välinpitämättömyydellä, eikä kokonaisuudella ole lopulta kenellekään enää merkitystä.
Ei ainakaan suurempaa kuin omalla työpaikalla, asuntolainan lyhennyksillä ja kaiken tarkoituksettoman turvallisella jatkumisella.
------
Tuossa oli väliaika ja joimme kahvit. Nyt nostetaan katse, kirotaan sopimattoman pahasti, aiheutetaan pahennusta ja uhotaan turvamiehelle. Valitaan väkijoukosta se kaksi prosenttia, jotka ovat lopulta oikeita taistelijoita, ja poistutaan kuulakkaaseen yöhön.
Tästä alkaa elämä, tulevaisuus ja nyt.
Sokeiden valtakunnassa yksisilmäinen kuningas tarvitsee vain keskitetyn dokumenttivaraston, yksinkertaisista yksinkertaisimman klassisen projektisuunnitelman Gantt-kaavioineen, tehtävälistaukset, aikataulut, niiden jokapäiväisen seurannan ja lisäksi raportoinnin, joka on mieluiten aivan räikeästi liian laaja. Siis suunnattoman simppelit perusinstrumentit, jotka saa käyttöön samana päivänä ilman ensimmäistäkään euroa tai dollaria. Ruosteisen miekan, hylätyn kirveen.
Pelko pois. Jätä karja tienvarteen ja häviäjät jakkaroilleen. Polta silta, tarkista, että se romahtaa. Ota potkut, sano totuus ääneen. Nouse seisomaan, julistaudu taistelijaksi.
Töihin. Tuletteko te vai ette?
Tämä sun teksti osuu ja upposi niin moneen. Ei pelkästään projektityöhön vaan mihin tahansa missä huonosti johdettu lauma mylvii ja kaataa aitaa tieltään itsekkäät tarkoitusperät mielessään. Kiitos älykkäästä kirjoituksesta.
VastaaPoistaKiitos itsellesi, Anu. Elämä on taistelua, mutta miksi ei tehtäisi siitä taistelua rakentavassa mielessä, asioiden kehittämisen ja työn mielekkyyden puolesta. Tervetuloa mukaan!
VastaaPoista